Rhetoric on God

7CE46566-CBD5-42E3-B5C5-F28D65967471

Have you ever wondered at the peculiarity of language? It is a tool for communication to be sure, but that which it communicates is the cause of a labyrinth of meaning and significance. Now the purpose of this post is not to dive into etymology per se; instead I wish to raise the question:

How does our use of words define, categorize and even restrict our understanding?

I see three challenges with language.

Firstly, language confines. A simple example like the word tree which is used for a very tangible object we can all see, touch and even smell is prone to failure from the outset because the word itself cannot encapsulate all that a tree is. It becomes all the more difficult when we name something increasingly intangible such as summer, sky, night. No one word then can fully bear the full weight of meaning that it seeks to define.

Secondly, language changes. The denotive meaning of a word may change with time depending on many variables. For example the word earth in the Middle Ages was denotive of a flat surface on which we live, but through scientific study this denotive aspect changed to round. In addition to the denotive meaning changing over time, the connotations that surround words are endless. For my generation the use of the word sick can literally mean not well, but it can also be slang for something great, radical, awesome or disturbing.

Thirdly, language varies culturally. For many words there are no direct translations from language to language. For example, there is no Thai word that corresponds with the english word integrity. Thus as we move from language to language with a certain frame of thought, it will inevitably be impacted by the etymological reach of the language at hand.

All this to say, we must understand the confines of our language. When we acknowledge this it gets interesting, really interesting.

GOD. That 3-letter word we use to depict the Creator of the universe, the Savior of the world, the Word, the Healer, the Comforter, the Trinity and so on. Does our use of language in depicting God confine our understanding of all that He is? Do we suffer from a form of reductionism where we need to simplify and compartmentalize God so as to satisfy our own finite impediment? Barth writes:

“As ministers we ought to speak of God. We are human, however, and so cannot speak of God. We ought therefore to recognize both our obligation and our inability and by that very recognition give God the glory. This is our perplexity.” 

Karl Barth. 1957, The Word of God and the Word of man, p.186

Walter Brueggemann in his book, Theology of the Old Testament (p. 230), reflects on how Israel approached their understanding of God:

“In Israel’s testimony about Yahweh, nouns stand in relation to adjectives as adjectives stand in relation to verbs, so that nouns are an even bolder, larger, and more generalizing testimony to Yahweh. Thus if Israel can say about many occasions that Yahweh “saves,” and then moves to an adjective, saying “Yahweh is saving” (with a participle), Israel can eventually use a noun: “Yahweh is savior.”  

In other words, their approach to God was of an inductive nature: as they experienced God to be time and time again, so they derived names that denoted such action. These names then were not to confine but to give voice for the action of God in their lives that they passed on from generation to generation through narrative. This kind of rhetoric opens a wonderful world of approaching God not from a pre-conceived and finite categorization, but from an explorative premise.

With this I am not saying that we should be re-defining who God is or adding to what the Bible reveals about Him. Instead we should be looking at the biblical texts that convey God to us and understand that they are written on a level comprehensible to our finite minds and cannot fully emanate who He  is. At best they can convey God only as well as a drop of water can convey the ocean. So let us say that God is good, but let us also dive in exploration of that goodness knowing that it will always exceed that which we can comprehend.

 

Reformaation juhlavuosi kutsuu tarkistamaan perspektiiviä.

Lokakuun 31. päivänä vuonna 1517 augustiinilaismunkki nimeltään Martin Luther naulasi 95 teesiä Wittenbergin kirkon oveen. Luther ei ollut tuohon aikaan kovinkaan tunnettu eikä Paavi Leo X ottanut hänen kritiikkiään ja haastetta kirkon uudistumiselle vakavasti. Kävi kuitenkin niin, että teesit käännettiin saksaksi ja ne levisivät hetkessä ympäri Eurooppaa antaen sytykettä historialliselle murrokselle, jota kutsumme tänä päivänä protestanttiseksi reformaatioksi. Lutherin tavoitteena oli uudistaa katolista kirkkoa – ei aloittaa uutta kristillistä haaraa. Niin kuitenkin kävi ja tänä päivänä kristikunta on jakaantunut moneen eri haaraan ja kirkkokuntaan.

Kristikunnan keskinäisestä yhtenäisyydestä voisi sanoa tiivistetysti, että protestanttisten kirkkojen suhde katoliseen kirkkoon ei ole aina ollut kovin rakkaudellinen eikä se ole aina täyttänyt edes minimaalisia dialogin perusedellytyksiä. Samoin voidaan todeta protestanttisen haaran keskinäisistä väleistä. Surullista sen tähden, että Jeesus rukoili viimeisessä rukouksessaan nimenomaan opetuslapsilleen yhteyttä (Joh. 17:20-23). Siksi olenkin iloinnut tämän reformaation juhlavuoden näkökulmasta korostaa nimenomaan sitä, kuinka ensimmäiset uskonpuhdistajat olivat ennenkaikkea yhden Raamatun ja yhden kirkon puolesta. Samoin heillä oli terve suhtautuminen traditioon ja oppi-isiin – heitä ennen kulkeneisiin. Ja tässä on mielestäni monelle tämän päivän kristitylle ensimmäinen perspektiivin tarkastamisen paikka: Tunnistatko historiallisen jatkumon, jonka osa olet? Mihin tahansa kristilliseen kirkkoon kuulutkaan, kävelet historiallisen uskonkertomuksen polkuja, jonka ensimmäiset edelläkävijät olivat Vanhan Testamentin pyhät ja profeetat, myöhemmin katolinen kirkko, sitten eri protestanttiset tunnustukset.

Uskon ydinkysymyksistä puhuttaessa myös protestanttinen pirstaloituneisuus hälvenee ja huomaamme olevamme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Reformaation juhlavuoden kunniaksi useat protestanttiset teologit ovat tulleet yhteen ja muotoilleet julkilausuman, yhteisen uskontunnustuksen, korostamaan kirkon yhteistä uskoa. REFORMING CATHOLIC CONFESSION on luettavissa ja allekirjoitettavissa täällä. Suosittelemme lämpimästi tutustumaan!

Toinen perspektiivin tarkistamisen haaste on länsimaalaisille teologeille: Kuten yllä oleva kartta havainnollistaa, on kristinuskon tilastollinen keskipiste maapallon eteläpuoliskolla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että stereotyyppistä kristittyä ei ole enää kymmeniin vuosiin edustanut valkoinen eurooppalainen tai amerikkalainen, vaan pikemminkin musta afrikkalainen. Teologinen keskustelu on tästä huolimatta edelleen keskittynyt Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Ongelman ydin ei ole siinä, etteikö afrikkalaiset, latinot tai aasialaset teologit tuntisi länsimaalaisten teologien tuotoksia, vaan siinä, etteivät länsimaalaiset teologit kuule heidän ääntään.

Tunnetko Aasian, Afrikan tai Latinalaisen Amerikan teologisesti? Käymmekö kristikuntana yksisuuntaista sanelua vai moniäänistä dialogia oppien toinen toisiltamme?

Timothy C. Tennent on yksi niistä teologeista, jotka ovat nostaneet tämän kysymyksen esiin ja hän on sitä mieltä, että systemaattiseen teologian ja missiologian tulisi tehdä tänä päivänä enemmän yhteistyötä. Hän perustelee tätä sillä, että teologia on ollut aina yritys ymmärtää ja sanoittaa Raamatun ilmoitus kulloiseenkin historian ja kulttuurin asettamaan raamiin. Nykyiset systemaattisen teologian jaottelut ovat syntyneet ja kehittyneet jälkeen Konstantiuksen eli kristillisen alueen sisällä. Tänä päivänä suurin osa kristittyjen määrän kasvusta tapahtuu kuitenkin toisten uskontojen sydänmailla. Tämänhetkinen kristikunnan enemmistö kysyy erilaisia kysymyksiä kuin länsimaalaiset teologit. Myös tapoja hahmottaa kokonaisuutta ja käydä teologista keskustelua on muitakin kuin länsimaalainen tapa. – Ja tästä nousee tarve uudistaa muun muassa systemaattisen teologian raameja ja tapaa kertoa kirkkohistoriaa.

Ei ole olemassa yhtä kristillistä sivilisaatiota tai kulttuuria. Kautta historian kristinusko on elänyt kasvun ja vähenemisen vaihteluissa, muuttanut sijaintiaan kartalla ja muokkautunut kulttuurillisesti ja teologisesti. Elämme historiallista murrosta ja se haastaa meitä uudistumaan siinä, missä näemme merkittävän teologisen keskustelun olevan.

Ecclesia reformata semper reformanda tarkoittaa, että todellisen reformoidun kirkon tulisi jatkuvasti uudistua. Toisin sanoen: Reformaatio, uskonpuhdistus, ei ole vain yksittäinen historiallinen tapahtuma 1500-luvulla, vaan kristillisen kirkon todellisuus ja tapa elää. Jokaisella sulkupolvella on omat harhaoppinsa ja sokeat pisteensä, jotka tarvitsevat rakkaudellista nuhtelua sekä Raamatun sanan että suuremman globaalin seurakunnan perspektiivistä.

Miten yhdistät teologian ja etiikan?

Helluntailaisuuden monet muodot & Progressiivinen helluntailaisuus mainitsin Nimi Waribokon ja hänen kirjansa “The Pentecostal Principle: Ethical Methodology in New Spirit”, jossa hän kehittelee eettistä metodologiaa sovellettavaksi yhteisöjen ja yhteiskuntien toimintaperiaatteille. Waribokon teologinen motiivi nousee helluntailaisuuden “monikielisyydestä”, jonka hän toivoisi ilmentyvän motiivina osallistua keskusteluun julkisista linjauksista muutoinkin kuin satunnaisilla väliintuloilla. Hänen mukaansa helluntailainen osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun voisi parhaimmillaan synnyttää sellaista ilmapiiriä, jossa kaikki osapuolet otettaisiin laajemmin mukaan, oikeudenmukaisuus lisääntyisi ja kaikki luodut voisivat oman erityislaatuisen äänensä avulla olla mukana yhdessä todistamassa Luojan hyvyyttä, totuudellisuutta ja kauneutta.  Wariboko kutsuu ennenkaikkea helluntailaisia olemaan osallisia rakentamassa omia yhteisöjään, olemaan rauhanrakentajia, tuomaan maailmaan enemmän “shalomia”.

Jotta voi osallistua keskusteluun, pitää osata puhua oikeaa kieltä. Warikobon mukaan jopa helluntailais-teologis-eettinen argumentti voidaan prosessoida niin, että se on relevantti myös muualla kuin teologisissa piireissä (jotka ovat kaiken lisäksi usein akateemisia ja tavoittavat tästä syystä melko pienen joukon ihmisiä). Tässä on haaste kristitylle kirkolle: tuoda yhtenäisenä äänenä teologisen etiikan argumentit tämän päivän sosiaalisten haasteiden keskelle, sosiaalisten ongelmien ja linjausten diskurssiin.

Wariboko tarjoaa eettisen analyysin tekoon kolmivaiheisen prosessikaavion. Se löytyy tästä alta tiivistetysti, jotta tämän blogin lukija voisi peilata siihen omaa, itselleen luontaisinta, tapaa lähestyä sosiaalisia ongelmia ja niistä käytävää teologista ja eettistä keskustelua.

WARIBOKON EETTISEN ANALYYSIN PROSESSIKAAVIO:

  1. VAIHE: YHTEISKUNNALLINEN ANALYYSI 
    1. Mikä on ongelma tai huolenaihe? Miksi se on ongelma? Ongelma on todennäköisesti uhka yhteiskunnan tai yhteisön moraaliselle vakaudelle. 
    2. Ongelman tarkastelu. Käytä hyväksesi eri tieteenaloja, kuten yhteiskuntatieteitä, ymmärtääksesi ongelmaan liittyvät keskeiset ulottuvuudet. Jos mahdollista, voit verrata myös historiallisia tilastoja tämänhetkisiin tilastoihin. Tämä on yksi tapa ottaa huomioon yhteiskunnallisten rakenteiden useat vaikuttajat. 
    3. Eetoksen tarkastelu. Millaisia arvoja ja normeja yhteiskunnassa vaikuttaa ja miten ne suhtautuvat ongelmaan? Jotta voi muuttaa mitään, täytyy ensin ymmärtää asian perustaa ja lähtökohtia.
  2. VAIHE: RESURSSIT ONGELMAN REFLEKTOIMISEEN
    1. Tunnista ongelmaan liittyviä teologisia, kirjallisia ja filosofisia resursseja ja kiinnitä erityisesti huomiosi niihin, jotka auttavat rakentamaan eettistä ratkaisua ja maailmankatsomusta.
    2. Analysoi ilmapiiriä ja sääntöjä. Ovatko ne samansuuntaisia teologisen ymmärryksen kanssa “Jumalan lakien” kanssa ja ovatko ne hyviä (edustaen parasta mahdollista teologista näkökykyä Jumalan tarkoitusperistä)?
  3. VAIHE: EETTINEN RATKAISU JA TUOTOS
    1. Mikä eettinen ratkaisu (vastatoimi, idea, ajatusmalli, näkemys) nousee teologisesta analyysistä/keskustelusta liittyen ongelmaan? Näytä, miten se kykenee joko vahvistamaan yhteisöä tai vähentämään identifoitua ongelmaa (poistamalla, ratkaisemalla tai uudelleenmäärittelemällä sen).
    2. Tämä ehdotettu ratkaisu tulisi raamittaa alan tärkeimpien asiantuntijoiden käymän keskustelun viitekehykseen.
    3. Sen jälkeen, kun ratkaisu on hyvin määritelty, näytä miten se sopii ykkösvaiheessa määriteltyyn yhteiskunnalliseen eetokseen. Selitä, miksi juuri tämä ratkaisu on sopiva juuri tälle yhteisölle tämänhetkisessä maailmanajan tilanteessa sopiva. Tämä vaihe voi vaatia konfrontaatiota ja ratkaisun muuntamista saadun palautteen mukaan. Etsi ennenkaikkea vastauksia siihen, mitä resursseja on parempaan vastaukseen.    
    4. Päätä, pitäisikö harkita uuden instituution tai organisaation perustamista, jotta tarvittava muutos voitaisiin saada aikaan? Jos tarvitaan, niin mikä on uuden instituution analysoitu vaikutus yhteisöön?
    5. Huomioi, miten ehdotettu ratkaisu tullaan ymmärtämään monikulttuurillisessa kansalaisyhteiskunnassa, johon kuuluu monien uskontojen ja maailmankuvan edustajia. Saisiko ratkaisu myös äänensä kuuluviin akateemisissa piireissä? Mitä ovat ne ontologiset, etologiset, teleologiset näkökulmat ehdotetussa ratkaisussa, jotka kykenevät palvelemaan yhteisen hyvän rakentamista avoimessa kansalaisyhteiskunnassa?
    6. Mitkä ovat suurimmat hyödyt ja tulokset yhteisölle, mikäli se ottaa vastaan ja laittaa käytäntöön ehdotetun ratkaisun? Muista, että kaikki hyödyt eivät ole aina ilmaistavissa laskettavilla taloudellisilla termeillä. 

 

Miten meni noin-niinkuin-omasta-mielestä?

Vai oletko ylipäänsäkään sitä mieltä, että teologialla voisi olla relevanttia annettavaa tämänpäiväisiin eettisiin kysymyksiin?

 

 

 

 

Bridge the gap

Paul the Apostle has often been called the architect of the Church. His diligence in planting churches and looking after them took up the greater part of his life. It wasn’t an easy task and often included all kinds of difficulties from persecution, hunger, and imprisonment to shipwrecks. But there was a drive within Paul that wouldn’t let up; not before he accomplished that which he had felt called to do.

But was he the architect of the Church? Didn’t his letters seek to answer questions, refute heresies and encourage the church and not place some sort of static form or structure for the Church to adhere to?

So what was Paul if not the architect of the Church? I believe first and foremost his calling was to BRIDGE THE GAP of the Jewish faith with Christ:

“Is God the God of the Jews only? Is he not the God of Gentiles too? Yes, of Gentiles too, since there is only one God, who will justify the circumcised by faith and the uncircumcised through that same faith.” (Romans 3:29-30 NIV)

Every city and town he entered, Paul first sought out the Synagogue and spent time in showing how Old Testament prophecies pointed to Jesus, his death, resurrection and Lordship. He visited the churches and defended the Gentile believers who were being suffocated by Jewish customs and traditions. He even went up to Jerusalem to defend Gentile believers before the Apostles of the Church. Paul had a passion to bridge the understanding of the Jewish people with the Christ, in whom all things are fulfilled.

Paul succeeded.

Today the challenge remains. The people we encounter are the product of values and traditions, experiences and beliefs that have been imposed or nurtured upon them.       Do we have the knowledge of where people are in their world? And do we have tools to bridge the gap and show that even today Christ is the fulfillment of all?

Helluntailaisuuden monet muodot & Progressiivinen helluntailaisuus.

Millainen kuva sinulla on karismaattisista kristityistä? 

Miten suhtaudut yhteisösi sosiaalisiin ongelmiin ja dialogiin pluralistisessa yhteiskunnassa?

“Erot uskontojen sisällä voivat olla suurempia kuin niiden välillä” väittämä on totta myös kun puhutaan karismaattisista ja helluntailaisista. Karismaattinen kristillisyys on kristillisyyden haara, joka korostaa Pyhän Hengen toimintaa, lahjoja ja ihmeitä. Usein karismaattiset kristityt jaotellaan vielä edelleen helluntailaisiin, karismaattiseen liikkeeseen sekä neo-karismaattiseen liikkeeseen. Karkeasti arvioidaan, että maailman kahdesta miljardista kristitystä olisi karismaattisia ja helluntailaisia yhteensä noin neljäsosa eli yli 584 miljoonaa.  Siksi minusta onkin yllättävää, että moni niputtaa kaikki karismaatikot yhteen nippuun eikä keskustelua eri helluntailaisuuden tai karismaattisuuden muodoista käydä verrattuna  dialogiin ja opillisiin keskusteluihin muiden kristillisyyden haarojen kanssa.

Siinä missä jotkut helluntailaisuuden haarat ovat niittäneet mainetta yksin-uskoon-turvautuvasta-ihmeitä-korostavasta-ja-menestystä-saarnaavasta toiminnastaan, on progressiivinen helluntailaisuus jäänyt vähemmälle huomiolle.

Mitä tarkoittaa progressiivinen helluntailaisuus?

Yksi vastaus löytyy Millerin ja Yamamorin kirjasta “Global Pentecostalism – The New Face of Christian Social Engagement” (Katso esim. John Piipon Blogista) Tiivistetysti kuvattuna: Progressiivinen helluntailaisuuden muoto ei ainoastaan korosta fyysisiä ja emotionaalisia Pyhän Hengen kokemuksia, vaan uskoo, että Pyhä Henki antaa voiman sekä yksilön että kokonaisten yhteisöjen muutokseen. Kyseessä ei niinkään ole poliittinen toiminta tai korostus sosiaalisten rakenteiden muuttamisessa, vaan ruohonjuuritasolta nouseva yhteisön rakentaminen uudenlaiselle arvopohjalle ja maailmankuvalle. “He rakentavat Jumalan valtakuntaa yksi henkilö kerrallaan” mallina Jeesuksen toiminta. Jeesus kohtasi hengellisten tarpeiden lisäksi myös ihmisten sosiaaliset tarpeet. Tästä syystä nämä köyhien maiden seurakunnat kohtaavat myös yhteisönsä sosiaalisen hädän erilaisilla projekteilla. He ovat mukana rakentamassa yhteiskuntaa. Myös Bryant L. Myers, kristillisen kehitysyhteistyön asiantuntija, on huomannut näiden progressiivisten helluntaikirkkojen vaikutuksen kehitykseen: Erityisesti huomioitavaa globaalin kehityksen kannalta on se, että nämä kirkot onnistuvat siinä missä useimmat globaalit järjestöt ja hankkeet jatkuvasti kompastuvat. Nimittäin julistamalla uutta identiteettiä Jumalan lapsena, ainutlaatuista elämää lahjana ja Jumalan lupauksia, kirkot murtavat köyhyydessä elävien fatalistisen kierteen. Yhtäkkiä toivottomuuden keskelle tulee toivo. Kohtalonusko murtuu kun uusi, erilainen tulevaisuus on luvallista ja mahdollista.

Progressiivinen helluntailaisuus edustaa kristillisyydessä globaalin etelän ääntä. Yksi suositeltava uuden helluntailaisuuden ääni tutustuttavaksi on Nimi Wariboko. Nimi Wariboko kuvailee itseänsä teologiseksi teoreetikoksi ja hänen oppineisuutensa viisi pilaria koostuvat liiketalouden etiikasta, kristillisestä sosiaalisesta etiikasta, Afrikan sosiaalisista traditioista, helluntailaisuudesta sekä filosofisesta teologiasta. Kirjassaan “The Pentecostal Principle: Ethical Methodology in New Spirit” hän kehittelee eettistä metodologiaa sovellettavaksi yhteisöjen ja yhteiskuntien toimintaperiaatteille. Erityistä hänen lähestymisessään on nimenomaan se, että hän ei ajattele kirkon käyvän vain omaa sisäistä teologista dialogiaan, vaan hän uskoo, että teologisista linjauksista voidaan soveltaa kannanottoja ja periaatteita myös multikulttuurisille yhteisöille. Ja tässä on haaste meille kaikille: kehittelemmekö periaatteita, jotka soveltuvat vain meille ja meidän kanssa samanmielisesti ajatteleville, vai kykenemmekö ottamaan askeleita eteenpäin, käymään dialogia pluralistisessa yhteiskunnassa omasta arvomaailmastamme käsin, mutta löytämään yhdessä toisella tavalla ajattelevien kanssa periaatteita, joihin kaikki voivat sitoutua, ja jotka tavoittelevat yhteistä inhimillistä hyvää? Nimi Waribokon mielestä helluntailaisten jos kenen pitäisi pystyä tähän, koska koko helluntailainen DNA on täynnä moninaisuutta, monia lahjoja ja Hengen uudeksi luovaa elämää.

Suomalaisten taito keskustella uskonnoista on heikkoa.

Meille on muodostunut käsitys, että yleensä kun suomalaiseen keskusteluun liittyy uskonto, se saa provokatiivisen sävyn tai uskonnon merkitys joko yli- tai aliarvioidaan. Emme näytä olevan ainoita näissä ajatuksissamme, sillä TT dosentti Elina Vuola, joka on koko uransa tehnyt kriittistä uskonnontutkimusta, toteaa, että “suomalainen yhteiskunta on melkoisen lukutaidoton uskonnon suhteen” ja tämä näkyy helposti joko ylikriittisyytenä (uskonto on kaiken pahan alkulähde) tai täysin alikriittisyytenä (joko kunnioituksesta, tiedon puutteesta tai uskonnonvapaudella perustellen uskontoja ei “uskalleta” kritisoida).  Varsinkin yhteiskuntatieteistä 1960-luvulta lähtien vaikuttanut sekularisaatioteoria siitä, että uskonto yksityistyy ja menettää merkityksensä julkisessa piirissä, on sittemmin osoittautunut vääräksi. Pikemminkin voidaan sanoa, että käynnissä on samanaikaisesti maallistuminen ja uskonnon merkityksen voimistuminen – sekä globaalisti että länsimaissa.

Taitoa ymmärtää uskontoja ja käydä niistä analyyttista, kriittistä ja monipuolista keskustelua tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. 

Uskontojen ymmärtämisen vaikeudesta puhuessaan Elina Vuola toteaa, että minimivaatimuksena voisi pitää sitä, että uskonnosta keskusteleva olisi tietoinen siitä, mistä uskonnon ulottuvuudesta hän kulloinkin puhuu: opillisesta, eettisestä, rituaalisesta, materiaalisesta, kokemuksellisesta vai yhteisöllisestä (Ninian Smartin jaottelu uskonnon eri ulottuvuuksista.)

Miksi tämä aihe kiinnostaa meitä? Suomesta tehdyn kehitysyhteistyön uranuurtajia ovat olleet lähetysjärjestöt.  Uskonnolla on monitahoinen merkitys, eikä sitä ole aina osattu ymmärtää, saati sitten että siitä oltaisiin osattu käydä rakentavaa dialogia. Loppuvuodesta 2015 ilmestynyt (Tietolipas 249), Elina Vuolan toimittama, artikkelikirja “Uskonto ja kehitys. Näkökulmia suomalaiseen kehitysyhteistyöhön ja – tutkimukseen” tarjoaa kymmenen teesiä, jotka ovat mielestämme hyviä avauksia jokaiselle, joka haluaa laajemmin keskustella ja avartaa ymmärrystään liittyen uskonnon ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen. Näitä vasten on mielenkiintoista peilata omaa retoriikkaansa ja uskonnonlukutaitoaan:

1. Kehityksestä puhuttaessa uskontoja ei voi sivuuttaa.

Uskonto ja kehitys ovat vuorovaikutuksessa monella tavalla. Niiden välillä vallitsee ensinnäkin käsitteellinen yhteys: molemmat vastaavat kysymykseen, mitä on hyvä elämä. Molemmissa on utooppinen elementti eli ajatus hyvästä tai paremmasta elämästä, ja ne ovat molemmat toimintakenttiä, joissa eettiset periaatteet ovat keskeisiä. Kehityksen ja uskonnon välillä on myös historiallinen yhteys lähetystyön kautta. Uskonnollisten toimijoiden roolia poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen vallan käyttäjinä ei voi sivuuttaa: uskonnolliset järjestöt ja yhteisöt määrittävät osaltaan miten kehitys ymmärretään ja miten sitä tulkitaan. Ruohonjuuritason tarkastelu osoittaa, että uskonnon vaikutus kehitykseen riippuu kontekstista. Siitä ei voi sanoa mitään kovin yleispätevää sen enempää kuin voi sanoa kulttuurin vaikutuksesta kehitykseen. 

2. Uskontojen monimuotoisuus ja moniulotteisuus pitää ottaa vakavasti.

Uskonnon ja kehityksen vuorovaikutusta tarkasteltaessa tulee muistaa, että erot uskontojen sisällä voivat olla suurempia kuin niiden välillä. Varsinkin sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja perheeseen liittyvissä kysymyksissä jakolinjat eivät kulje niinkään uskontojen välillä kuin niiden sisällä. Nämä eri tahot tekevät keskenään yhteistyötä uskontorajojen yli. Kaikessa uskonnon tarkastelussa, myös suhteessa kehitykseen, on olennaista ottaa huomioon uskonnon eri ulottuvuudet. Esimerkiksi uskonnon virallinen organisaatio saattaa olla korruptoitunut ja kansalaisyhteiskuntaa heikentävä, mutta toisaalta sen edustamat arvot tai ruohonjuuritaso saattavat edistää tasa-arvoa ja kehitystä. Yksilön ja yhteisön välillä voi niin ikään olla monenlaisia jännitteitä. Uskonnot vaikuttavat monella tasolla samanaikaisesti, mitä on kyettävä erittelemään ja arvioimaan kriittisesti. 

3. Uskonnot voivat vaikuttaa kehitykseen sekä myönteisesti että kielteisesti. 

Uskontoja ei ole syytä arvioida mustavalkoisen hyvä-paha-kaksinapaisuuden kautta. Uskontoihin on sisäänrakennettuna ristiriitaisuuksia ja jännitteitä, pyhiä kirjoituksia myöten. Tämä näkyy käytännössä siten, että uskonnoilla voi olla erilaisia, usein ristiriitaisiakin vaikutuksia kehityksen kysymyksissä. Uskonnon jokin osa-alue voi edistää jotakin kehityksen osa-aluetta. Toisaalta saman uskonnon toinen osa-alue voi rapauttaa yhteiskuntaa ja inhimillistä kehitystä. Toisin sanoen uskonnon vaikutus kehitykseen voi olla myönteinen tai kielteinen. Jälkimmäisessä tapauksessa uskonto on kehityksen jarru. Esimerkiksi tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista voidaan pitää yllä vetoamalla uskontoon mutta toisaalta myös sitä vastaan taistellaan vetoamalla uskonnollisiin arvoihin ja uskonnollisten johtajien auktoriteettiin.   

4. Uskonnot muuttuvat ja kehittyvät.

Kuten kaikki inhimillinen todellisuus, myös uskonnot ovat aikaan ja paikkaan sidottuja ilmiöitä. Uskontojen ikuisina ja muuttumattomina pidettyjä totuuksia on arvioitava suhteessa laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen sekä uskontojen omiin muutospyrkimyksiin. Kaikki uskonnot ovat muuttuneet ajan saatossa. Useimmissa on jouduttu tarkistamaan aiemmin luovuttamattomina pidettyjä käsityksiä toisista ihmisryhmistä ja kulttuureista. Muutos ei tapahdu vain ulkopuolisen paineen vaikutuksesta, esimerkiksi siten, että sekulaarin yhteiskunnan arvot omaksuttaisiin painotuksen alla, vaan myös uskontojen omista sisäisistä syistä ja kehityskuluista. Juuri ihmisarvoon, ihmisoikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen liittyvissä kysymyksissä on tärkeä huomata, kuinka yhteiskunnan muutos yhtäältä on vaikuttanut uskontoihin (ne muuttuvat siinä kuin koko muukin yhteiskunta), mutta toisaalta kyse on usein uskonnon omien opetusten todesta ottamisesta. Erilaiset vapautuksen teologiat ovat tästä muutoksen ja jatkuvuuden rinnakkaisuudesta esimerkkejä. Uskonto on parasta nähdä kehityksen kanssa vuorovaikutuksessa olevana ja osittain päällekkäisenä ilmiönä. Kuten kaikki kulttuuri, uskonto on kehitystä osittain selittävä ja toisaalta sen myötä muuttuva ihmiselämän ja yhteiskunnan ulottuvuus.

5. Kaikki kehitysajattelu nojaa johonkin arvopohjaan.

Kaikella inhimillisellä toiminnalla on jokin arvopohja, vaikka se olisi ääneen lausumaton. Kaikki kehitysajattelu perustuu joillekin arvoille, eikä sekulaariksi ymmärretty ole sekään arvovapaata tai neutraalia. Esimerkkinä voisi mainita sen, miten sidoksissa teollisuusmaiden kehityspolitiikka ja -interventiot ovat politiikkaan, länsimaisiin käsityksiin hyvästä ja arvokkaasta elämästä sekä niiden omiin taloudellisiin intresseihin.

6. Kehityksen arvoista ja toimintatavoista tulee keskustella avoimesti ja kriittisesti.

Kehityksen arvopohjasta käytävä keskustelu onkin ulotettava koskemaan kaikkia toimijoita, sekulaareja ja uskonnollisia. Sekulaariksi mielletty ei ole sen arvoneutraalimpaa kuin uskonnon alue. Tämä edellyttää itsekritiikkiä kaikilta ja avointa keskustelua eri tahojen välillä. Uskonnot eivät ole vain sekulaarin ajattelun kanssa ristiriidassa olevien arvojen ja ongelmien lähteitä, vaan niillä voi olla kehityksen käsitettä ja konkreettisia ulottuvuuksia rikastava ja syventävä anti. Uskonto on myös auttamisen ja sitä kautta yksi kehityksen perustekijä ja motivaation lähde. Siksikin sitä on tuotava mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Osa tätä on kristillisten kirkkojen ekumeeninen ja uskontojen välinen kehitystä koskeva keskustelu ja yhteistyö, jota ei yhteiskunnassa laajemmin riittävästi tunneta.

7.   Uskonnon, kulttuurin ja politiikan suhde ymmärretään eri puolilla maailmaa eri tavoin, eikä niitä voi aina erottaa toisistaan.

Niin uskonnolla kuin kehityksellä on väistämättä poliittinen luonne, joka on eri maissa, eri aikoina ja eri konteksteissa erilainen. Uskonnot eivät toisin sanoen toimi muun kulttuurin ja yhteiskunnan ulkopuolella silloinkaan kun ne saattavat haluta esittää itsensä sellaisina. Osa tätä poliittisuutta on se, että sekä uskonnollisilla tahoilla että kehitystoimijoilla on usein merkittäviä yhteyksiä poliittisiin instituutioihin, puolueisiin ja ideologioihin.

8. Uskonnolliset yhteisöt ovat avainroolissa kehittyvissä yhteiskunnissa.

Uskontojen keskeisyys kehitykselle perustuu paljolti niiden yhteisöllisyyteen. Uskonnolliset yhteisöt ovat monissa globaalin etelän maissa merkittävä osa kansalaisyhteiskuntaa. Ne voivat toimia kansalaisten äänten kanavina, kun valtiovallan toimissa on arvosteltavaa. Toisaalta uskonnolliset yhteisöt ovat riippuvaisia poliittisista päättäjistä. Yksi uskonnollinen yhteisö voi edustaa oppositiota tai olla epäpoliittisesti suuntautunut, toinen voi olla syvällä harvainvaltaisissa verkostoissa. Välillä uskonnolliset yhteisöt toimivat kehityksen esteenä, välillä ne ovat tärkeässä roolissa edistämässä kehitystä ruohonjuuritasolla. Yhteisöllisyydessä on myös vaaransa: yksilöiden ja eri ihmisryhmien oikeudet ja kokemukset voivat olla syvässäkin ristiriidassa uskonnollisen yhteisön, erityisesti sen ylätason kanssa.

9. Uskonnon lukutaito on tärkeämpää kuin koskaan.

Maailmassa tarvitaan nykyään entistä enemmän uskonnon lukutaitoa. Se tarkoittaa kykyä arvioida ja ymmärtää uskontojen vaikutuksia erilaisissa yhteiskunnissa sekä sitä, miten uskontojen toiminta ja eettinen ohjeistus nousevat niiden vaalimista opetuksista., ihmiskäsityksestä ja oikeasta elämäntavasta. Uskonnon lukutaito on aina analyyttista ja kriittistä. Sen avulla uskonto ylipäätään nähdään ja otetaan huomioon, mutta riittävä uskonnon lukutaito auttaa myös kiinnittämään huomiota uskontojen sisäisiin ja välisiin erilaisuuksiin.

10.  Uskontojen roolia ei pidä yli- eikä aliarvioida.

Uskontoa ei pidä yli- eikä aliarvioida. Sitä ei pidä sokeasti puolustaa eikä demonisoida. Kehityksen kontekstissa uskonnon rooli ei ole joko hyvä tai paha: sillä on monia erilaisia, joskus jopa keskenään ristiriitaisia vaikutuksia. Avoin ja kriittinen, myös itsekriittinen dialogi erilaisten toimijoiden välillä nousee siitä, että erilaisuus nähdään vahvuutena. Uskonnoilla, uskonnollisilla yhteisöillä ja uskonnollistaustaisilla järjestöillä on oma itseymmärryksensä, jonka hyväksyminen ja tunteminen ovat edellytyksiä niiden mahdollisesti tuottaman lisäarvon käyttöönotolle. 

 

Is the church relevant in the city?

IMG_3840

When thinking about cities like New York, Paris, or Bangkok we are inclined to think about The Empire state building, The Eiffel Tower, or The Grand Palace. Structures and monuments make cities famous and give them character. However a healthy city is not sustained by buildings, but by the everyday workings going on between them.

Robert Moses was the leading urban planner in America in the middle of the last century. With a ferocious desire for power and an uncompromising architectural vision he was transforming New York according to his will. One of his big focus points was getting traffic in and out of the city. To this end he designed bridges, tunnels and motorways in and through the city many times at the cost of communities being destroyed. His overbearing methods went often without critique due to their immediate benefits until a woman by the name of Jane Jacobs, a journalist and campaigner, came on the scene and took a stand against such urban planning. She analyzed her surroundings on Hudson street and wrote many articles and books on the need to sustain the well-being of city communities. This changed the game.

I raise this topic because urban planning has developed and now better incorporates the people and their well-being into the equation in city development. What about the church? Have we looked around at the communities surrounding us and the needs they represent? Have we engaged the community and taken steps to ensure its health and well-being? 

Whether in Europe, Africa, or Asia I am hearing a common challenge among pastors: the church is not relevant in the ever-changing demographic of the city.  The result: many churches have gone into hibernation or seclusion hoping that the city will find them. Instead of the church having hands to reach out to the city, she is expecting the city to find the church. All too often we fall into the same trap as did Robert Moses: focus on the structures and miss the community.

In the book of Jeremiah we find the people of Israel living in Babylon in forced exile. This is the message that they receive from God:

“Build homes, and plan to stay. Plant gardens, and eat the food they produce. Marry and have children. Then find spouses for them so that you may have many grandchildren. Multiply! Do not dwindle away! And work for the peace and prosperity of the city where I sent you into exile. Pray to the Lord for it, for its welfare will determine your welfare.” Jeremiah 29:5-7

Jeremiah’s words do not encourage Israel to stay in the confines of the synagogue and keep away from the Babylonians, but to integrate and have fellowship. If the exiled people of Israel were told to work for the betterment of cities, is not the church of today called to do the same? And if it is, how can we properly engage the city if we do not first understand its demographic?

Relevance is not rocket science. It is basic things in the framework of everyday life, just as it was in Babylon. To reach the city means to see these different layers, define and analyze them, and position yourself alongside them.

City people are deaf to words but sensitive to touch. If we want to be a relevant presence in the city we must be a part of its fabric. Out from the sidelines and into the game.

 

The changing city

IMG_9144

The city is not a new thing. From the beginnings of mankind there has been a tendency to come together and form communities that have slowly grown into centers of civilization. But why? Why come together over a small area when you could live on the land elsewhere and have as much space as you want?

Being hardwired to be together seems to be a standing element throughout history. However the reasons for coming together have constantly changed. Let’s look at a few examples from the book Urban Ministry; The Kingdom, the City & the People of God (Conn & Cortiz 2001):

  • Religion and power

“At the heart of power’s expression in the city-state was its religious role…In these urban centers ‘every creature…revealed the belief that man was created for no other purpose than to magnify and serve his gods. That was the city’s ultimate reason for existence.'” (Conn & Ortiz 2001; 36).

  • Military force

“Emerging from the early city-states was a new twist to urban power that would shape a new direction – the expansion of the city past local borders through conquest. The urban empire was born, and the shrine city became also the imperial city.” (Conn & Ortiz 2001; 36).

  • The birth of the polis

Through Hellenism and the Greco-Roman empire the city as a center for political, economic, military and cultural power was amplified. “The gods, though ever present, slowly lost their place as integrating centers of the city.” (Conn & Ortiz 2001; 36).

  • Feudal and commercial cities

After the fall of the Roman empire, cities in the Western world went into seclusion for over six hundred years (though in places like China and Mexico great cities began to appear during this time). Why did the city begin to re-emerge after such a long pause in history? At least two factors play a role: gold and God. “The city was reborn, and commerce and the church were its midwives.”. (Conn & Ortiz 2001; 37).

  • Reformation

As the structure of social organization was shifting away from the chartered city and towards the economic power of the nation-state, Reformation (a uniquely urban event) came in as an added push as its urban impact was widespread and promoted independence from under the church.

  • Industry

“Up until now, one might say that three buildings symbolized the main functions of the city in history: the market, the castle and the temple.” With the industrial age came a fourth: the factory (Conn & Ortiz 2001; 49).

There are many more categories that could be added to this list, but that would go beyond the scope of this blog. However in looking at these six categories we can already see a city through the centuries that is not static or somehow absolute. It is instead an organism purveying the current values and culture of the times.

So why is this of importance to us? I would argue that with an increased understanding of how cities have come to be throughout the history of mankind, we are able to scrutinize the inner workings of the cities today and thus engage them in ways that are relevant and focused.

Cities are good for you

In 2007 there was a colossal shift in world demographics: the city became the home of the majority of the world population. Urbanization has been a trend in the west for a century and has steadily increased. However, what brought the world city population over the tipping point so quickly were 2nd and 3rd world countries where the speed of urbanization has been tenfold. Obviously this all means that we need to be thinking about the city and all it entails for societies, church, and the Kingdom of God.

Where to start? How about with a look at our understanding of the city.

Does the city have a bad rep? In looking at the writings of both Christian and secular scholars over the course of human history, there is a polarization of how good or bad the city is perceived. It would seem logical to conclude that with the increasing amount of city population today, negativity has increased. However, this is not the case. It seems that throughout history this polarization of views has been ever present. “…writers have revealed the madness of crowds, while others have tried to show how wise the collective can be.”  (Hollis 2013; 31)

Cities Are Good For You, written by Leo Hollis, begins with some of the negative and skeptical views that have consistently demeaned the worth of the city:

“The city has long been considered the destroyer of men and, worse, their souls. Literature is littered with stories of the virtuous traveller brought low by temptations. When Dante wrote of Hell, he had Renaissance Florence in mind. The romantic philosopher Jean-Jaques Rousseau saw the city not as a place of liberty but rather ‘a pit where almost the whole nation will lose its manners, its laws, its courage and its freedom.'” (Hollis 2013; 4)

Hollis proceeds not to deny the negative sides of the city, but challenges some of the popular misconceptions that people have as well as brings to light many of the positive aspects which are so often neglected. He succinctly states: I want to develop a new argument for urbanism, to rewrite the story of the past, and provide hope for the future.

Why should we be positive towards the city? Are there hidden gems to be found that are available to us if we take a careful look? In Christian circles the consensus seems to be that as a church we have been unprepared to engage urban challenges and unaware of its possibilities. In places like Australia Peter Kaldor writes: “The Christian heritage has for so long been based on rural life there that the emergent pattern is ‘a village church in an urban prison’.” (Conn & Ortiz 2001; 234). What is the relevance of the church today in the city? Are we a small group of people feeling caged and looking on the city as an evil to fear? Where lies our perspective, there lies our engagement in the complex pattern of the urban world.

Whether we are negative or positive in our stance towards cities, one thing is for certain: cities are here to stay.

This blog post is the first of many that will seek to discuss the city and the need as the church to engage new ways of not only understanding the city, but being relevant both in answering to its challenges as well enjoying its fruit.

What do you think?

Miksi Paavali ei ajanut yhteiskunnallista muutosta?

Onko mieleesi koskaan noussut kysymys siitä, miksi Paavali ei ajanut aktiivisesti yhteiskunnallista muutosta? Miksi hän ei esimerkiksi puhunut voimakkaasti orjuutta vastaan, ei yhteiskunnassa eikä edes seurakunnan keskellä julistaen orjuutta synniksi?

Teologian professori, Christopher Stanley, nostaa esiin kolme vaihtoehtoista vastausta kysymykseen:

1. Apokalyptisen tulkinnan mukaisesti Paavali odotti, että Jeesus tulisi takaisin pian ja kaikki maallinen tuhoutuisi joka tapauksessa, joten siihen ei kannattanut haaskata energiaa.

2. Paavalin ei ajanut yhteiskunnallisia asioita, koska hän oli kokemuksensa mukaan voimaton vaikuttamaan niihin. Huolimatta siitä, että Paavali oli Rooman kansalainen niin hänellä ei ollut minkäänlaista äänioikeutta maassa, missä poliittinen valta perustui muutamien satojen rikkaiden perheiden keskittymään. Paavali siis katsoi paremmaksi olla heiluttamatta liikaa laivaa ja vältti kontroversiaalisten asioiden nostamista esiin – hän toi esiin asioita, kuten nosti naisten asemaa, mutta varoi olemasta koskaan liian radikaali.

3. Paavali oli niin sisälle kasvanut ja tottunut roomalaiseen yhteiskuntamalliin, että hän piti poliittista systeemiä itsestään selvänä. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli hänelle ”sokea piste”, jonka mahdollisuuksia hän ei edes tullut harkinneeksi.

Rooman valtakunnassa kaikki valta oli senaatilla, johon kuului joitakin satoja miehiä. Nykymaailmaan verrattuna heitä voisi pitää miljardööreinä ja heidän päätavoitteensa oli ajaa omia etujaan. Tästä esimerkkinä mainittakoon, että ainoastaan ei-roomankansalaisia verotettiin. Politiikka keskittyi Rooman sisäisten asioiden hoitoon sekä ulkopolitiikkaan. Perustuslakia ei ollut vaan kyseessä oli enemmänkin henkilöihin perustuva hallintojärjestelmä. Valtiona Rooma oli pääasiassa kiinnostunut hallitsemaan valtavaa aluettaan tavoitteenaan rauha ja verojen kerääminen. Rooman valtakuntaa voidaan parhaiten verrata aristokraattisiin valtakuntiin, joita löytyy yhä maailmasta ja heille on yhteistä muun muassa yhteiskunnan jakautuminen kahteen ryhmään: pieni eliitti, jolla on rikkaudet ja valta – ja kansa, joilla ei ole valtaa eikä ääntä päätöksenteossa.

Uuden testamentin tekstit syntyivät ajassa ja paikassa, keskellä antiikin maailmaa. Miten Paavali ilmaisi itseänsä, vaikuttaa toisinaan radikaalilta ja toisinaan aihetta välttelevältä, ehkä jopa sovittelevaltakin. Täältä nykyisyydestä katsottuna on mielenkiintoista kysyä miksi ja samalla myös punnita sekä omaa että nykyseurakunnan tilannetta eri maissa: Miksi joistakin asioista puhutaan ja toisista vaietaan?

Mitä mieltä olet?